How Many Goodbyes Can You Handle?
“Once you have traveled, the voyage never ends, but is played out over and over again in the quiestest chambers. The mind can never break off from the journey.” – Pat Conroy
Rakkauteni matkailuun ja siihen villiin vapauteen toki vaatii myös veronsa. Jokainen aurinkoinen päivä kookospalmujen alla on päivä poissa rakkaimpien ystävieni ja perheeni luota. Kun kertoo ihmisille lähtevänsä pitkäksi aikaa kauas, reaktiot ovat lähinnä luokkaa: "Wow, mahtavaa. Olet niin onnekas, voisimpa minäkin!" Toki kuka tahansa voi, kuten tässä blogissa on useampaan kertaan todettu, mutta kaikella on myös varjopuolensa. Mitä tapahtuu kun poistut ihmisten elämästä puoleksi vuodeksi lähes kokonaan?
Ensimmäistä kertaa Australiasta takaisin muuttaessani minulla oli todella vaikeaa sopeutua elämään Suomessa, koska koin yksinkertaisesti pudonneeni kärryiltä, pudonnneeni pois siitä elämästä jota osa ennen olin. Maailma kun ei pysähdy, vaikka itse on poissa -jokainen jatkaa elämäänsä ja se voi tulla ensimmäistä kertaa yllätyksenä. Tuolloin jopa päätin, etten lähde enää koskaan, koska en kestä enää ainuttakaan jäähyväistä. Koin oloni täysin juurettomaksi pieneksi ihmiseksi, joka ei enää kuulunut mihinkään. Olin vain vierailija jokaisen elämässä. Kulttuurishokki kotiin palatessa on usein huomattavasti haasteellisempi, etenkin jos se tulee yllätyksenä.Sen lisäksi, että elämä jatkuu kotimaassa, on sitä itse yleensä pitkälti eri ihminen palatessaan takaisin. I am not the same having seen the moon shine on the other side of the world. Kun on asunut pidemmän aikaa maailmassa kaukana Suomen kaltaisesta hyvinvointivaltiosta, sitä kasvaa ihmisenä ihan uudella tavalla. Saatat olla niinkin erilainen, että et enää mahdu entiseen muottiisi ja tämä voi tehdä sopeutumisesta vaikeaa.
When the road is your driver, niin kovin pitkään ei voi olla lähtemättä uudelleen. Jossain vaiheessa sitä tekee valinnan, että nauttiiko sitä aidosti juurettomasta elämästä vai kaipaako sitä jotain tuttua ja turvallista ympärilleen. Itse tein valinnan joka pitää minut tien päällä varmasti lopun elämääni. Vaikka olen tottunut lähtemään, niin ihmiset ympärilläni ei välttämättä halua tottua siihen. Olen varmasti sanonut enemmän jäähyväisiä viimeisen viiden vuoden aikana mitä ihmisen pitäisi koko elämässään. Matkailussa ihmisten tapaaminen on varmasti yksi parhaista jutuista, mutta niistäkin jäähyväisistä erään tutkimuksen mukaan 90% ovat ikuisia. Onneksi tämä jättää 10% mahtavia tyyppejä, joiden kanssa ja joiden luokse reissaat aina yhä uudelleen.Tiedän ihan varmaksi, että muutama entinen rakas ystävä on kaikonnut elämästäni aivan kokonaan vain sen vuoksi että reissaan niin pitkiä matkoja kaukomailla. Toisiin on syynä vain se, että kun ei niin usein törmää, yhteys vaan jossain vaiheessa katkeaa ja toisiin taas typerät riidat siitä millainen ystävä voi toiselle olla jos ei ole koskaan läsnä. Yksikään piloille mennyt ihmissuhde ei ole sen arvoinen, mutta en silti vaihtaisi päivääkään.
Toisaalta onneksi löytyy aina ne ystävät, joiden takia sinne kotiin palataan. Ne ystävät, jotka (toivottavasti) laskevat päiviä paluulentoosi. Lähtemällä kauas, sitä aina näkee selkeämmin lähelle ja näin sitä oppii keitä ne ihan oikeat ystävät ovat. Ketkä jaksavat pitää yhteyttä sinuun ja ketkä vielä muistavat sinut kun palaat takaisin. Näitä ihmisiä odotan ja näiden takia aina palaan kotiin kerta toisensa jälkeen ♥Seurustelusuhteet ovat vielä ihan oma asiansa. Jos olet paikallasi korkeintaan puoli vuotta kerralla, niin ei välttämättä kannata kiintyä kehenkään liikaa. Viimeksi kun joku sanoi rakastuvansa minuun, juoksin karkuun ja teen niin varmasti vielä uudelleen. En halua tehdä lähtemisestäni vaikeampaa kuin se jo on. Viikon päästä voitte bongata Hong Kongin kentän liloilla lattiamatoilla Celine Dionin ranteet-auki-ballaadeja kuuntelevan itkuisen matkabloggaajanne, joka lupasi itselleen olla ihastumatta siinä epäonnistuneena.
Pitkään matkaaminen vaatii tietynlaisen persoonan. Pitää osata viettää aikaa itsekseen ja olla itsenäinen. Pitää olla valmis jatkuvaan muutokseen ja tekemään itselleen kodin missä tahansa ja milloin tahansa. Kaikkeen tottuu, on pieni sanonta joka on osottautunut lähes todeksi. En pelkää lähtemistä tai paluuta, sillä tiedän mitä odottaa. Olen oppinut ja olen tottunut.Välillä kadehdin niitä ihmisiä, jotka käyvät viikon reissulla Thaimaassa ja toteavat sen jälkeen, että on mukava olla taas kotona. Itse en ole kokaan kokenut samaa, ehkä jonain päivänä vielä. Nyt alan kuitenkin jo pohtimaan seuraavaa reissuani; Meditoimista Chiang Maissa? Shoppailua New Yorkissa? Safari Afrikassa? Remains to be seen.